Sormi liukui hitaasti, mutta jämäkästi kartan sivulta toiselle ja pysähtyi lopulta napapiirin tuntumaan. Sormen alta pilkotti Posion kylä. Sinne vastavalmistunut voimistelunopettaja Topi Pentikäinen päätti työhakemuksensa lähettää, vaikka Anukaan ei ollut niin pohjoisessa käynyt.  Kun lapset ja muuttolaatikot oli nostettu Volvon takapenkille, alkoi seikkailu kauas kaupungin huminasta, keskelle pohjoisen luonnon kirkasta kauneutta. Posiolta löytyi lopulta kaikki ja ei mitään, se todellinen Lapin taika. Anu sai tilaa ajatella ja olla oma itsensä, taiteilijan sielu sai syntyä. Ympäriltä löytyivät yksi kerrallaan ne ihmiset, joiden kanssa hurjat unelmat alkoivat toteutua. Kaiken keskelle nousi maailman pohjoisin keramiikkatehdas ja paljon muuta.

Luontoa muoto, ruskaa värit, karua hiekkaa, kaamoskivi. Jos oli iskulause omintakeinen, niin oli itse tuotekin. Rujonkaunis möhkäle, joka oli niin erikoinen, että samanlaista ei ollut kukaan takuulla tehnyt. Muutamat Kaamoskivet oli saatu ujutettua myyntiin Posion Essolle ja siitä rohkaistuneena Anu lähti tarjoamaan niitä ihan oikeaan lahjatavarakauppaan, Rovaniemelle saakka. Paikan omistanut rouva sattui olemaan matkoilla, joten myyjätär teki omatoimisen päätöksen ja otti kuusi Kaamoskiveä myyntitiliin. Seuraavana aamuna puhelin soi. Omistaja ei ollut uutuuksista järin innoissaan. ”Ne ovat kauheita, ne pitää tulla hakemaan pois”, hän ilmoitti. Anu sopi, että huomenna haetaan. Mutta seuraavana aamuna puhelin soi uudestaan. ”Ne ovat kauniita, kaikki on myyty, voi tehkää niitä lisää”, rouva kujersi ja Anuhan teki.

”Onko tämä rehtorin rouvan näpertelyä vai tehdäänkö tästä bisnes”, tivasi pankinjohtaja, mutta myöntyi kuitenkin antamaan lainan. Elettiin 1970-luvun alkua. Kun muut muuttivat Posiolta pois, olivat Pentikäiset muuttaneet tilalle. Kodin, keramiikkapajan ja kahvilan yhdistävästä hirsimökistä tuli nopeasti niin suosittu ostospaikka ja matkailukohde, että perheelle löytyi rauhallinen nukkumasoppi enää saunan lauteiden alta. Maine kasvoi ja lehdistö hehkutti itseoppinutta kaunotarta, joka eli rohkeasti unelmaansa Lapin sydänmailla. Kaikki myytiin, mitä tehdä ehdittiin. Pian avattiinkin jo myymälä Helsingin Esplanadille ja viiletettiin sanakirja käsilaukussa aina Amerikassa asti. Viisikymmentä vuotta ja monen monta tarinaa myöhemmin on Posiolta ponnistanut Pentik kasvanut yhdeksi Suomen menestyneimmistä taideteollisista yrityksistä.

Jämäkkä kädenpuristus ja yhtäkkiä tehdasrakennus tuntui niin suurelta, että ulos ei meinannut omin voimin löytää. Vuosi oli 1986, sylissä vuoden ikäinen tytär ja povitaskussa uunituore työpaikka Pentikillä. Sittemmin työvuosia on kertynyt yli kolmen vuosikymmenen edestä ja tehdaskin laajentunut useaan otteeseen. Outi Mursun urapolku on mutkitellut korvanliitosta lasittamiseen ja lopulta studiokoristelijaksi. Kun aamu alkaa, napsauttaa Outi radion päälle ja sukeltaa värien ja kuvioiden maailmaan. Pöytä notkuu sapluunoista ja koristeluväreistä, kokeneet kädet työstävät tasaiseen tahtiin kauniista vieläkin kauniimpaa. Lukuisten työvaiheiden jälkeen koittaa totuuden hetki, kun uunin luukku vihdoin avataan ja värit ovat syttyneet lopulliseen loistoonsa.

Sukunimen perusteella ei liene kovin yllättävää mistä Pekka on kotoisin. Tarkkaan ottaen Pekka Posio on kuitenkin paluumuuttaja, sillä hän palasi Rovaniemeltä vuonna 2006 kotikyläänsä rakentamaan Pentikäisten uutta taloa. Talosta tuli sen verran onnistunut, että Pekka houkuteltiin hommiin Pentikin puuverstaalle, siihen aivan tehdasrakennuksen kylkeen. Verstaalla Pekka rakentaa myymälöiden kalusteita, kaapeista ja pöydistä paanuseinäkkeisiin. Erityisen hyvin hänellä on hyppysissään uuden ja vanhan yhdistäminen. Ajan patinoimasta ikkunankarmista syntyy Pekan käsissä oiva tilanjakaja ja vanhoista lattialankuista myymälään jykevä pöytä. Kun uusi saa rinnalleen vanhaa, syntyy samalla jotakin omaperäistä ja aitoa.

Kun vanhempi mallimestari oli opettanut Jani Kämäräiselle suurin piirtein kaiken minkä osasi, oli hänellä vielä yksi neuvo jäljellä. Muodontajusta ja teknisestä taituruudesta huolimatta jokainen mallimestari on nimittäin aika ajoin umpikujan edessä. Suunnittelijan huima idea tuntuu luonnonlakien vastaiselta, käytännössä mahdottomalta toteuttaa. Silloin pulma pitää vain sujauttaa korvan taakse ja odottaa kaikessa rauhassa, että alitajunta raksuttaa ratkaisun. Janilla se kuningasidea välähtää parhaiten kalastaessa ja Lapin luonnosta nauttiessa. Taitavasta mallimestarista onkin sukeutunut intohimoinen kalamies, tai ehkä juuri toisin päin. Ja kun pähkinä on ratkaistu, työstää Jani suunnittelijan ideasta kipsimallin, keraamisen prototyypin ja lopulta äitimuotin, sen kaikkien muottien muotin.

Aamuviideltä, kun Posion kylä vielä nukkuu, säksähtävät tehdassalin valot päälle. Määrätietoiset askeleet kulkevat kohti huoneen kokoista uunia. Anua jännittää, sillä uunissa ei ole luukkua, josta voisi kurkistaa sisään. Kun jotain saa valmiiksi, on vain odotettava aamuun ja katsottava millainen edellisen päivän työstä lopulta tuli. Salissa kaikuva riemunkiljahdus kertoo, että Anu on näkemäänsä tyytyväinen. Aina ei kiljahdusta kuulla, sillä epäonnistuminen on osa uudistumista ja uuden luomista. Siksi Anu on joka päivä kuin lentoon lähdössä. Siksi hän työstää suoraan materiaaliin, liikoja luonnostelematta ja päiväkausia puntaroimatta. Kun tekee paljon ja pitää itsensä jatkuvassa luomisen tilassa, alkaa intuitio ohjata käsien työtä ja synnyttää kauneutta kuin luonnostaan. Siksi, vielä 50 vuoden jälkeen, pitää aamulla nousta ensimmäisenä ja illalla kääriä hihat, upottaa kädet saveen, vielä hetkeksi.